Ai nyt on jo heinäkuun puoliväli? Ja where the äff viimeset….öööö….4 kuukautta on kadonneet? Tavallaanhan ei yllätä. Paljonhan on ehtinyt myös tapahtua. Sana mikä edustaa meikäläisen kuluneita kuukausia on infernaalinen. Olen elänyt elämäni kiireisimpiä kuukausia (taas), mulla on ollut miljoona + tuhat rautaa tulessa aina päivätyöstä omaan yritykseeni ja siitä yliopiston kautta Ruanda-kehitysprojektiin, jonka ensimmäisen etapin sain päätökseen kesäkuun viimeinen lauantai palauttaessani liiketoimintasuunnitelman paikallisille sijoittajille liittyen maassa kehittämäämme sosiaaliseen yrityshankkeeseen. Musta tuntuu käytännössä, etten muista kuluneesta keväästä ja kesästä about mitään. Vauhti on ollut nimittäin sen verran kova, että ihme, että pääkoppa ja keho on kestänyt näinkin hyvin. Erittäin tervetullut loma alkoi kesäkuun lopussa ottaessamme suunnaksi ensin Ateenan, sieltä Ateenan Rivieran kautta Tiranan ja lopulta Durresin rantalomakohteen, joka sijaitsee Albaniassa Adrianmeren rannalla. Ensimmäinen ilta Ateenssa oli sopivasti sen verran railakas, että jopa puhelimen kamera pisti sopparit poikki. Se tais olla kohtalon merkki siitä, että nyt virrat poikki hetkeksi, sillä puhelimen kamera ei tosiaan toiminut koko loman aikana ja näin jäi MyStoryn päivittämiset minimiin.

Päätin, että otan loppuvuoden astetta rauhallisemmin ja tänään näyttikin kalenteri pitkästä aikaa siltä, että mulla on mahis istua alas ja alkaa skriivailemaan blogia. Kirjoittamattomien postausten lista on valtava ja kelasin, että mistä voisin alkaa tätä radiohiljaisuutta purkamaan. Yks mistä tuli koko kevään aikaan eniten kyselyitä ja mistä oon luvannut lukuisia kertoja kirjoittaa on Ruanda, ja tänään mä kerronkin siitä reissusta, kokemuksista ja fiiliksistä, mitä siellä kohtasin.

Jos etsitte kevyttä iltalukemista, ettekä ole valmiita kilometrien ajatusvirtaan – suosittelen vaihtamaan kanavaa. Muussa tapauksessa jatkakaa ihmeessä.

Ruandan matka oli mulle monellakin tavalla merkityksellinen ja oon siitä täällä blogissakin teille kertonut. Matkan ansiosta mulla tulee olemaan varmasti aina aika erityinen suhde ja side Ruandaan. 63 maata on nyt mittarissa ja näistä kaikista kokemista maista Ruanda näyttelee itselleni yhtä merkittävimmistä. Ihan jo sen takia, että mulle on muodostunut maahan tiivis ja laaja ystävä- ja tuttavaverkosto. Koko matka oli yks iso tunnekuohu ja Ruandan lähihistorian opiskelun maisteritutkinto mahdutettuna pariin viikkoon. Matka alkoi Kigalista ja keskittyi koko ajan vahvasti tähän kukkuloiden keskellä vaikuttavaan värikkään leppoisaan pääkaupunkiin, joka yllätti seesteisyydellä ja siisteydellä. Mahtui reissuun myös kuumottava käynti Kongon Demokraattisen Tasavallan rajalla – keskiyöllä – jalkaisin, sekä pari päivää chillaamista Kivu-järven rannalla. Matka oli myös yrittäjyyskoulu. Osallistuin mm. social enterprise seminaariin Hôtel des Mille Collinesissa eli elokuvastakin tutussa Hotelli Ruandassa.

Pääsin pitchaamaan oman tiimini joukkoliikenteen digitalisoimiseen liittyvän hankkeen Ruandalaisen investointipankin toimitusjohtajalle ja muille yrittäjävaikuttajille. Pääsin tapaamaan ja keskustelemaan mm. Ruandan ja Burundin suurlähettilään H.E Jo Lomasin sekä ruandalaisen krikettivaikuttaja Eddie Mugan kanssa. Mahtavinta oli silti se, miten pääsin 20 paikallisen kolleegan kautta tutustumaan Ruandan lähihistoriaan ja nykypäivään tavalla, joka ei netin, dokkarien, oppikirjojen ja leffojen kautta olisi mitenkään mahdollista päästä tekemään. Ruandan historiaa määrittelee silmitön tragedia jonka varjo heijastuu koko maahan peruuttamattomasti. Kyseessä on Ruandan kansanmurha, joka eskaloitui 24 vuotta sitten yli miljoonan hengen kuoleman vaatineeksi järjellä täysin ymmärtämättömäksi ja selittämättömäksi 100 päivän helvetilliseksi tapahtumasarjaksi, jonka jälkiä korjataan yhä. Viimeisin joukkohauta löytyi meidän seurueen ollessa maassa, joka kertoo, että tragedia ei pelkästään kummittele, vaan elää yhä.

KANSANMURHA JOSTA JOKAISEN TULISI OLLA TIETOINEN

Ruandasta on mahdotonta puhua ilman mainintaa kansanmurhasta, sillä kansanmurha assosioi koko maata. Sen sijaan että aihetta pitäisi peitellä ja pedata, unohtaa ja haudata, on mielestän ensiarvoisen tärkeää, että asiasta puhutaan ja ihmisiä valistetaan 24 vuotta jälkikäteenkin. Ihan vaan siksi, että ihan liian moni unohtaa, ohittaa eikä yksinkertaisesti vain jättää kiinnostumasta. Tutseja vastaan käyty kansanmurha alkoi huhtikuussa 1994, eli vain pari kuukautta meitsin syntymän jälkeen. Olin saanut jo ennen matkaa asiantuntijoilta ainutlaatuisen briiffin maan nykytilanteesta ja siitä miten lähihistoria reflektoi nykypäivään. Siihen en tosin osannut varautua, että miten syväluotaavaa ja henkilökohtaista kerrontaa pääsisin kasvotusten kuulemaan. Kansanmurha ei ole aiheena Ruandassa nimittäin suinkaan tabu – päinvastoin. Kaikki Ruandassa tapaamani ihmiset olivat kokeneet kansanmurhan, joko henkilökohtaisesti tai perheidensä kautta. Jokaisella oli kokemuksia ja kertomuksia kerrottavana, ja mistä henkilökohtaisesti olen kiitollinen oli se, että miten avoimesti sain paikallisilta kuulla vuoden 1994 tapahtumista. Mitä tulee omaan tietoisuuteen tapahtumista niin, en muista että koulussa oltaisiin koskaan käyty läpi sitä, että mitä tapahtui Ruandassa tai esimerkiksi Kambodzassa ja näin jälkikäteen peräänkuulutan vahvasti sitä, että miten tärkeää olisi jokaiselle opettaa näistä tragedioista. Samalla pallollahan me tässä eletään ja aika skidien etäisyyksien päässä toisistamme oleskellaan. Ruandan matka todisti jälleen kerran vahvemmin, että miten vaarallista voi olla kun omaa kuplaa pidemmälle ei nähdä ja todellisuuden sijasta tyydyttäydytään omaan lähipumpuliin.

MITÄ TAPAHTUI RUANDAN KANSANMURHASSA VUONNA 1994?

“Hotelli Ruanda”

Paikallisten kanssa keskustellessa yksi asia oli selvä – Ruandan lähihistoria jakaantuu kahteen aikakauteen. Aika ennen kansanmurhaa ja aika sen jälkeen. Ajanlasku ikäänkuin alkoi näistä 100 päivän tapahtumista alusta. Yli miljoonan kuolonuhrin lisäksi miljoonat ihmiset pakenivat kodeistaan ja kymmenet ellei sadat tuhannet lapset jäivät orvoiksi. Osa paikallisista ystävistäni kuuluu myös orvoksi jääneiden ryhmään. Ruanda on pinta-alaltaan ihan mini. Pienelle maapläntille kun lättäsee plus miljioona ruumista, niin eihän sitä pysty edes pahimmissa painajaissa käsittämään, että mikä sekasorto maassa on ollut. Sitä ruumiiden hajua eivät tuttavani unohda ikinä.

Saimme jo ennen matkaa pätevää valistusta siitä, että miten Ruandassa tulee toimia ja miten kulttuuriin ja historiaan tulee suhtautua. Meillä oli mm. ennen matkaa kunniaa viettää iltapäivä David Beltonin kanssa. David Belton on BBC:n reportteri, jonka tarinan pohjalta on tehty myös elokuva “Shooting Dogs”. Jos ette oo nähneet vielä leffaa niin tsekatkaa pois ihmeessä. Ruanda jakautui siis aiemmin tutseihin ja hutuihin, jotka ovat nk. 2 etnistä ryhmää. Tutsit näistä vauraampia. Järjettömintähän koko keississä on se, että tutseilla ja hutuilla ei etnisiä eroja varsinaisesti edes ole. Etninen ryhmä saatettiin päättää niinkin sattumanvaraisesti kun nenän pituuden mukaan.  Lääketieteellisesti päteviä eroja ei siis ollut. Oli vaan vuosisatoja jatkunutta ristiriitaa, joka alkoi eskaloitumaan kolonialismin myötä. Pitkään jatkuneiden jännitteiden jäljiltä koko homma räjähti lopulta käsiin. Läpitunkeva propaganda, kansan tietämättömyys, pakko ja paine ajoivat Ruandan tilanteeseen, josta ei ollut paluuta. Kansanmurhan muistopaikalla meitä opastanut mies kertoi, että vaikka meidän on helppo on pohtimatta tuomita, pitää ottaa huomioon se fakta, että miten sulkeutuneessa tilassa Ruanda on ollut vuonna 1994. Miten helppo on tietämättömiin ihmisiin vaikuttaa järjestelmän sisällä. Valtion radiossa käskettiin torakat pistämään pois päiviltä ja yhtäkkiä saattoikin olla naapuri, lapsipuolesi tai oppilaasi henki vaarassa ja myös sinun mikäli et lähtenyt mukaan teurastukseen. Yksi asia johti toiseen ja loppu on historiaa. Jos tapahtumasarja on käsittämätön meille, ei se helppoa ole monen ruandalaisenkaan ymmärtää, että mitä tuolloin oikeastaan edes tapahtui. Yks tärkeimmistä neuvoista jonka David Beltonilta sain oli, että virallisesti Ruandassa ei ole enää tutseja eikä hutuja, vaan pelkästään ruandalaisia. Etnisen taustan kysyminen on äärimmäisen tökeröä ja asettaa kohteen todella kinkkiseen tilanteeseen. Kansanmurha ei ole tabu, mutta etniset ryhmät ovat. Kritiikittömästi ei voi silti sanoa, että kaikki olisi tällä hetkellä vain ja ainoastaan kunnossa.

Paikallisten mukaan maa oli kansanmurhan jälkeen sekasorrossa vielä 2000-luvun puoliväliin saakka. Se onkin aikamoinen ihme, että miten Ruanda on noussut yhdeksi Afrikan turvallisimmista valtioista, jota kutsutaan leikkimielisesti jopa Afrikan Singaporeksi. Maaksi jossa ainakin päällisinpuolin järjestelmä toimii. Ruandassa on nykyisin turvallista, mutta kun katukuvaa kiikaroi skidisti pintaa syvemmälle, huomaa asioita. Palataan näihin vielä myöhemmin.

MINKÄLAISIA KERTOMUKSIA SAIN PAIKALLISILTA KANSANMURHAN TAPAHTUMISTA KUULLA?

 

Erään paikallisen tuttavani vanhemmat murhattiin tämän silmien edessä kolleegani ollessa noin kuuden vanha. Tämä pakeni metsään, missä eli viikkoja yksin. Normaaliin arkeen ei enää ollut orpona paluuta ja traumat näkyivät käytöksestä vieläkin. Ruandassa näiden traumojen mentaalinen hoitaminen kun saattaa toimia vähän niin ja näin. Moni on selvinnyt oman itsensä tai uskon avulla. Osaa auttoi kriketti. Kyllä, kriketin merkitys ruandalaisessa kulttuurissa on lajia suurempi. “Cricket without border” on sanonta joka elää. Kriketti auttoi yhdistämään etnisiä ryhmiä ja näin jälleenrakentamaan asenteellisesti yhtenäistä Ruandaa. Tämän takia myös Eddie Muga, jonka Ruandassa tapasimme on maassa merkittävä hahmo. Raiskaaminen oli kansanmurhan aikaan silmitöntä, tästä oli kokemuksia iästä viis naisella kuin naisella. Opettajat tappoivat oppilaitaan, naapurit toisiaan ja pahimmassa tapaukessa murhia tapahtui jopa perheiden sisällä. Kukaan ei säästynyt väkivallalta. Ei edes pikkulapset ja vastasyntyneet. Tämä tuli hyvin selväksi kansanmurhan muistopaikalla, jonne oli tehty erillinen huone kansanmurhassa murhattujen lasten muistolle. Lasten kuvat olivat seinällä, kuvan alla lapsen lempiruoka, urheilulaji, nautinnonkohte ja kuolintapa. Yleisin kuolinsyy näytti olevan ampuminen päähän.

Ruandalaisilla olisi kiistatta monta syytä olla katkeria kansainväliselle yhteisölle, sillä länsimaat sulkivat silmänsä tältä kaikelta siihen saakka kunnes oli jo liian myöhäistä. Syitä on varmasti monia, yksi päällimmäisenä silti kulttuuri jossa elämme vahvasti vielä tänäkin päivänä, eli poissa silmistä – poissa mielessä. Jos Syyria ja Irak ovat monelle länkkärille vuonna 2018 muka liian kaukana ottaakseen tapahtumista päänvaivaa, voitte varmasti kuvitella, että mikä oli pienen Ruandan asema 24 vuotta sitten, jolloin media toimi miten toimi, kaukomatkailu odotti vielä arkipäiväistymistään, SoMe:sta ei ollut tietoakaan ja näiden sekä muiden syiden johdosta henkinen ja fyysinen etäisyys oli todellisuutta huomattavasti suurempi. Toisaalta, onkohan tilanne vielä tänäkään päivänä parantunut? Kyky pitää silmät kiinni tarpeen tullen on harvinaisen iso monella. Väliinpitämättömyys elää vahvasti vieläkin kun pitäisi ajatella oman kuplansa ulkopuolelle. Suomessa ihmisillä on se, etu että meillä on pääsääntöisesti mahdollisuus vaikuttaa omaan onneen oli lähes miten kurjassa tilanteessa tahansa. Monessa muussa maassa tilanne ei ole näin etuoikeutettu. Ruanda kuuluu vahvasti niihin maihin jossa historia päätti toisin.

ONKO RUANDASSA TURVALLISTA?

Kysymys jokaa herää monella. Kertoessani, että matkastani Ruandaan, suhtautui moni siten kun olisin lähdössä konfliktialueelle Lähi-Itään. Assosiaatio kansanmurhasta elää niin voimakkaasti vieläkin, että Ruanda ei tule kovinkaan monelle ensimmäisenä mieleen matkavaihtoehtona. En sinäänsä ihmettele, sillä se piste mihin Ruanda on sekasorron jälkeen yltänyt on aikamoinen onnistumistarina. Nykypäivän todellisuutta on vaikea kuvitella 1990-luvun otsikoiden jälkeen.

Minkälainen turvallisuustilanne maassa sitten on sekä minkälaisia ruandalaiset ovat kansana? Tarviiko maassa pelätä? Iso ei. Ruandalaiset ovat äärettömän ystävällisiä, mutta yleistäen skidsti ujoa kansaa. Jengi suhtautuu turisteihin äärettömän hyvin. Tunkeiluun ja tyrkyttämiseen en liiemmin törmännyt. Pahaa täällä ihmisille ei haluta ja vihamielisyyteen en törmännyt, joskin luonnollisiin kulttuurieroihin. Turisteja ei hotellien ulkopuolella kovinkaan merkittävästi näe vaan pääsääntöisesti kaduilla sain olla ainoa länkkäri. Kiinalaisia exaptteja oli tosin senkin edestä. Jatkuvasti keräsin kaduilla katseita, ja vain kerran koin uhkaavan tilanteen ja senkin ihan ymmärrettävästä syystä. Nimittäin kigalilaisella linja-auto-asemalla ottaessani kuvia putki pitkänä, tuli yhtäkkiä mieslauma kädet heiluen uhkaavasti jotain ilmoittamaan. Ruandalainen ystäväni hoiti asian puhumalla kondikseen, mutta kuvien ottaminen piti stopata tai olisi kuulemma saattanut käydä köpelösti. Ymmärrettäkkööt tuo. Syy selvisi myös. Paikalliset eivät nauti ajatuksesta, että länkkärit ottaa kuvia ja saattaa hyötyä niistä ilman, että kuvien kohteet saavat niistä mitään hyötyä. Saattaa syitä olla myös muita, mutta tämä oli mikä itselle kerrottiin. Rahaa tulee siis antaa, mikä sekään ei todellakaan haittaa, sillä Ruanda on yksi edullisimmista maista jossa olen eläessäni käynyt. Keniaa pidin jopa hintavana, kun taas Ruandassa päästiin pääsääntöisesti Kaakkois-Aasian hintahaitariin.

POLIISIVALTIO?

Syy, minkä takia kaduilla oli pääsääntöisesti rauhallista oli myös paikallisten kolleegoideni mukaan se fakta, jonka itsekin näin – jokainen kadunkulma oli varustettu raskaasti aseistetulla sotilaalla/poliisilla. Iltaisin sotilaita ja poliiseja näkyi vielä enemmänkin. Maata voi siis kutsua ainakin varovasti poliisivaltioksi, Ruandaa hallitsee presidentti joka on onnistunut rautaisella otteella pitämään maan kasassa ja ja jännitteet pinnan alla, yksi metodi näyttää olevan juuri valvonta. Sanomattakin on selvää silti se, että kaiken sekasorron jälkeen poliisivaltio tuskin on se huonoin vaihtoehto. Ihmisiä kun sitli kaikki olemme ja katkeruudesta ja vihasta on toisinaan vaikea päästä eroon, olisi jopa naivi ajatus, että kaikki olisi todella myös pinnan alla näin hyvin, mitä ulkokuori antaa olettaa. Tiedä sitten, mutta sotilaallisen läsnäolon johdosta tunnelma pysyi katukuvassa aika hallittuna. Nykyinen järjestelmä pitää tilanteen näemmä kurissa. Historian jälkeen itsevaltaisuutta ei voi sitäkään mustavalkoisesti tuomita sillä lähestulkoon mikä tahansa tilanne on parempi kuin se, mikä se aikoinaan oli. Fakta on silti se, että sananvapaus on maassa vieläkin hyvin rajattua. Siitä mulla on todisteina WhatsApp keskustelut, joissa kysyin varomattomasti jotain mistä ei selvästikiään sopinut puhua.

RUANDAN KANSANMURHAN MUISTOPAIKKA KIGALISSA

Koskettavin hetki matkanvarrella oli muistoseremonia kansanmurhan joukkohaudalla. Joukkohauta oli paikka jossa jokainen seurueestamme koki jopa yllättävän voimakkaan tunnekuohun. Jotain paikallisten vahvuudesta ja eteenpäinkatsomisen taidosta kertoo se, että siinä kohtaa kun Euroopasta tulleet itkivät valtoimenaan, lohduttivat ruandalaiset kolleegat meitä vierailijoita tuoden nenäliinoja pitäen kiinni olkapäistä. Aika sympaattinen momentti. Pysäyttävin hetki oli siinä kohtaa kun läheisin kolleegani kertoi joukkohaudan juurella, että hänen sisko ja ukki ovat tuolla.

MITÄ RUANDA OPETTI MULLE 24 VUOTTA KANSANMURHAN JÄLKEEN?

Se mitä Ruanda opetti ja etenkin mitä ruandalaiset opettivat mulle oli, että jokaisen pitäisi avata silmänsä sille, että mitä maailmassa tapahtuu. Riskialttiita kriisipesäkkeitä on maapallossa monia, joita ei sovi ignoorata. Turkki, Syyria, Irak, Jemen, Myanmar, Burundi, Nigeria, Keski-Afrikan Tasavalta, Somalia, Sudan, Etelä-Sudan. Hyvä sivusto seurata on mm. Genocide Watch. Kysymys kuuluu, että miten saman voisi estää, joka tapahtui Ruandassa?

Yksi vaihtoehto on valveutuminen ja se, että historiaa ei unohdeta. Ruandan kansanmurha ei ainakaan unohdu. Eikä sitä anneta unohtaa. Itse ainakin kannan oman vastuuni siitä, että oma lähipiirini pysyy valveutuneena. Kansanmurhaa ei ole vieläkään täysin selvitetty. Ruandan Britanniassa istuva suurlähettiläs H.E Yamina Karitanyi peräänkuulutti huhtikuussa kansainvälisen yhteisön vastuuta kansanmurhan rikollisten vastuuseen saattamisessa Lontoossa järjestetyssä muistojuhlassa, jossa olin itse myös mukana. Niin kauan kun tapahtumien uhreja ja todistajia on yhtä elossa, pitää yhteisön toimia. Se on uhrien inhimillinen oikeus. Myös liian harva tietää kansanmurhasta, etenkään länsimaissa. Vuosi vuodelta vielä vähemmän. Ruandan kansanmurha ei kerro vaan Ruandasta, vaan tästä maailmasta. Miljoonan ihmisen hengen vaatinut katastrofi pitää tulla kuulluksi. Se on myös toive, jonka kuulin ruandalaisilta. Se on helppo sanoa, että stop katkeruudelle ja elämä jatkuu, mutta astu niihin tossuihin missä miljoonat ruandalaiset ovat eläneet. Järkevää selitystä ei löydy heiltäkään. On vaan tunne ja sisällä palava tuska johon apu löytyy oikeudesta. Oikeutta ei ole se, että hissutellaan ja vaihdetaan aiheitta. Oikeus on se, että annetaan arvoa ja ääntä sekä levitetään tietoisuutta myöhempien katastrofien välttämiseksi.

Kansanmurhan muistopaikan vetäjältä kuului ainakin seuraava toive:

“Please start to be an ambassador of peace.”

-OTTO-

Share this story