Kaikki ei todellakaan mene reissulla aina putkeen. Jos ei ota tosin elämää muutenkaan turhan vakavasti ja hyväksyy oman hajamielisyytensä, tuo vastoinkäymiset maailmalla niiden harmaiden hiuksien sijasta lähinnä sitä sopivaa maustetta ja jännitystä elämään. Nyt mä kerron teille tarinan nimeltä Otto & ITB Berlin vuosimallia 2017. Tämä on tarina surkeiden sattumusten sarjasta, lakosta, käsittämättömästä hajamielisyydestä, kelloa vastaan taistelemisesta, korruption hyvistä puolista sekä siitä, että jos kotiin on päästävä, sinne myös todellakin on päästävä.

Okei. Eli olin jo tehnyt aiemmin päätöksen, että en pysty osallistumaan Berliinissä järjestettäville maailman johtaville ITB Berlin messuille, vaikka Matkabloggaajana ja digitaalisen alan opiskelijana se olisi meikäläiselle suorastaan välttämätöntä. ITB Berliini on siis vähän kuin Helsingin matkamessut, mutta n. 10 hallia suuremmassa mittakaavassa. ITB:ssä kokoontuu matkailualan vaikuttajat alueellisista matkailun edistäjistä suurlähettiläihin sekä digitaalisiin sisällöntuottajiin. Bisnesmielessä ITB onkin siis verraton mesta verkostoitua matkailu- ja digitaalialan vaikuttajien kanssa. Lontoossa tosin kalenteria vauhdittaa tällä hetkellä mm. ensimmäisen vuoden päätöstutkielmat aiheista, joiden akateeminen puurtaminen tuntui vielä alkuviikosta tärkeämmältä. Niin siinä sitten kävi, että keskiviikkona messujen jo alettua, sain todella vahvan intuition, että Berliiniin on nyt päästävä. Silloin kun saan vahvan tunteen jostakin – teen sen tunteen yleensä myös toteen. Päivän varoitusajalla päädyin ostamaan lennot Berliiniin ja akateeminen työhuoneeni siirtyi siinä kohtaa lentokoneen penkkirivistölle.

Kerta Berliinissä oli ensimmäinen sitten noin 20 vuoteen. Tarkoitus oli pyhittää torstai tapaamisille, verkostoitumisille, kollegoiden kanssa hengailulle sekä tietenkin niille lukuisille ilmaisille cocktaileille, joita messujen lukuisat happy hourit pursuaa. Perjantaina oli puolestaan suunnitelmissa käydä Itä-Berliinin puolella fiilistelemässä itänostalgiaa kyllästymiseen saakka sekä syödä currywurst yliannostuksen. Perjantaille sain vielä organisoitua pari last minute tapaamista sekä tietenkin suunnitelmissa oli ottaa vielä loputkin hyödyt irti messuhuumasta.

V***N LAKKO!

No mutta kuten omaan tuurini kuuluu, sain heti Saksaan saapuessani kuulla, että lakko on vallannut Berliinin lentoliikenteen. Mikä siis tarkoitti sitä, että poislentäminen seuraavana päivänä oli tehty hyvin epävarmaksi. Normaalisti olisin hyvin voinut jäädä pidemmäksi aikaa, mutta jos hyvällä frendillä on tärkeä juhlapäivä, niin ei sellaisia tilaisuuksia missata. Torstai oli itsessään niin hektinen päivä messuilla, että jotenkin harhaisesti päätin luottaa siihen, että saan lauantai aamuksi jonkun lennon järkättyä vaikka alkaisinkin säätämään asiaa vasta seuraavana aamuna. Pahimmassa tapauksessa suunnitelmani oli ottaa perjantai illalla lähtevä 15 h kestävä yöjuna Lontooseen. Torstai illalla tuli lopulta viesti, että lennot on peruttu, mutta messujen jälkeisessä huumassa, omat intressit olivat jo ihan muualla kuin uusien lentojen uudelleenjärjestelyssä.

Todellisuus iski vastaan perjantai aamulla hotellihuoneen sängyllä. KAIKKI saman lentoyhtiön lennot oli bookattu jo täyteen lauantaille. Seuraava mahdollinen lentopäivä olisi ollut vasta sunnuntaina, mikä taas ei käynyt päinsä sillä Lontooseen oli päästävä juuri lauantaiksi. Sunnuntaikin oli epävarma, sillä lakkoja nyt satelee kun sieniä sateella. Yritin tsekata muiden lentoyhtiöiden lentoja, mutta lennot oli joko ihan järkyttävän hintaisia tai sitten silleen 22h lentomatkaa Berliinistä-Lontooseen, joo ei kiitos. Etsin lentoja muualta Saksasta mutta sama ongelma esiintyi. Joko hinnat katossa tai lentoajat aivan perseellään. Se mihin kaikkiin lentokenttiin lakko vaikutti, jäi muutenkin epäselväksi ja asiakaspalvelulinjoille pääsemisestä sai vain haaveilla. Junien hinnat oli niin ikään nousseet n. x 6. Olin siis täysin jumissa Saksassa.

TARINA SAA TÄYSIN UUDEN KÄÄNTEEN…

Ei auttanut muuta kuin avata Euroopan kartta ja tsekata, että missä sijaitsee lähin suuri kaupunki. Sormi osui Prahaan. Prahasta lähtevät lennot olivat hinnoiltaan kohtuullisia sekä juna aikataulun perusteella ehtisin Tšekkeihin vielä hyvin perjantain aikana, mikäli vaan pakkaisin kimpsuni ja kampsuni nopeasti ja lähtisin ASAP Berliinin keskusrautatieasemalle. Hotelli jäi sinne ja lievästi pettyneenä lähdin sateessa rämpimään kohti asemaa. Pettymys tuli siitä, että en saanut siis yhden ainoaa valokuvaa Berliinistä, muurin rippeet jäi näkemättä sekä itänostalgia kokematta. Messuista hyöytyminen jäi niin ikää itseltä vajaasksi ja jouduin vielä nihkeästi peruuttamaan tapaamisia. Frendit jäi hyvästelemättä ja viimeiset cocktailit juomatta. No mutta sentään pääsisin illalla himaan enkä jäisi ihan liikaa tappiolle.

Tarina sai lähtölaiturilla täysin odottamattoman hyvin Ottomaisen käänteen. Odotin laiturilla Prahaan lähtevää junaa ja junan oli määrä saapua muutaman minuutin sisällä. Odotellessa päätin alkaa hengailemaan rakkaan frendini, eli puhelimen kanssa. Luotin täysillä siihen, että korvat vielä toimii sekä vaistot on päällä. No mutta kuinkas sitten kävikään. Pikselit kirjaimellisesti söivät sieluni ja meikäläinen vähän uppoutui – tällä kertaa todella liikaa. 3 minuuttia sen jälkeen kun juna oli jo lähtenyt, havahduin takaisin maanpinnalle, joka näytti sillä hetkellä hyvin tyhjältä, sillä olin ainoa ihminen laiturilla ja saapuvien junien taululla ei ollut Prahasta enää tietoakaan. Kroppani valtasi huvittuneen hysteerinen paniikki. Siinä kohtaa en voinut muuta kuin ihmetellä omaa toimintaani. A.) Missasin lievässä kriisitilanteessa toiseen maahan lähtevän junan sen takia, että oli liian uppoutunut SOME:een ja B.) Olin akuutissa vaarassa missata äärimmäisen tärkeän lennon, rahaa sekä ystäväni synttärit oman hajamielisyyteni johdosta.

Seuraava juna saapuisi 2h päästä, mikä tarkoitti sitä, että perillä Prahassa mulla olisi tasan 40 minuuttia aikaa ehtiä lennolle. Jep. Tosin sitä ennen esteenä olisi vielä taksiparkin löytyminen Prahassa juna-asemalla, matka lentokentälle, passintarkastus, turvatarkastus ja kentän läpi juokseminen. Vielä kun kyseessä oli halpalentoyhtiö, tiesin, että meikäläistä ei missään olosuhteissa odoteta ja portin avautuminen sulkemisen jälkeen olisi muutenkin vähän niin ja näin. Vaihtoehtona oli vaihtaa lento ilmaiseksi seuraavalle päivälle, mutta aikataulusyistä päätin ottaa ison riskin ja yrittää mahdottoman kuuloisesta prosessista huolimatta ehtiä sille lennolle, sillä Lontooseen oli ajoissa päästävä. Samana iltana lähteville lennoille ei ollut enää mahdollista vaihtaa ja muiden lentoyhtiöiden lennot taas maksoivat aivan helvetisti. Samalla sain nyt kokea, että miltä James Bondin arki saattaisi toisinaan tuntua.

LÄNNESTÄ ITÄÄN & TAISTELU KELLOA VASTAAN 

Riski oli hyväksytty ja suunta kohti Tšekin tasavaltaa sai luvan alkaa. Junamatka meni itsessään mukavasti maisemia katsellen kuuden hengen miesvaunussa, jossa aromia piti päällä hiki sekä keski-ikäisten kundien epämääräinen örinä. Maisemat oli kauniit ja rajan ylitettyä kontrasti oli todellakin valtava. Itä-Euroopassa on taikaa ja junavaunusta käsin sen taian kokeminen oli aika eeppistä. Kutkuttava jännitys piti kaikesta huolimatta mahanpohjassa silti valtaa. Kohtalon hetket olivat viimein käsillä herätessäni pimeästä tyhjässä vaunussa yhtäkkiä siihen todellisuuteen, että olimme n. 20 minuutin päästä Prahan keskustasta. Kiitos kansainvälisen liittymän sain pidettyä itseni ajan tasalla, että missä kartalla mennään ja hiffasin, että tämä kyseinen asema mille seuraavaksi saavuttaisiin olisi huomattavasti lähempänä lentokenttää kuin Prahan keskusta. Junan pysähtyessä Prahan keskustan ulkopuolella, tajusin että nyt mulla olisi elämäni mahdollisuus ottaa riski ja mennä zumbailemaan ulos sillä toivolla, että joku auto löytyisi kuljettajaksi. Asema itsessään näytti pimeältä ja hiljaiselta. Hetken arvoin vielä junan ovilla, että otanko riskin vaiko en. Juuri ennen junan lähtemistä tein päätöksen ja yhtäkkiä löysinkin itseni seisomassa keskellä hiljaiselta vaikuttavaa pimeää asemaa jossain päin Prahaa. Ei auttanut kuin ottaa jalat alle ja lähteä juoksujalkain etsimään mahdollista kuljettajaa. Paria epämääräistä pimeää taksia lukuun ottamatta tarjonta näytti hiljaiselle. Pyhä kiitos maailmassa on innovaatio nimeltä Uber-taksi sekä kansainvälisen datan vapaa roaming.

Uber-taksi näytti ruudulla kahden minuutin saapumisaikaa, joka lopulta venyi kahdeksaksi minuutiksi, sillä jostain syystä kuski zumbaili kännykän näytöllä jotain ihan omaa katkoviivaa. Juoksin ympäri asemaa kuin puolukka sanonko missä, etsien oikeaa noutopaikkaa epävarmassa valmiudessa tehdä pian hätäinen ja hysteerinen siirto ja yrittää tunkea jonkun random vastaantulevan auton kyytiin. Lopulta kuski saapui Audinsa kanssa ja ei auttanut meikäläinen kuin ottaa ne varmat keinot käyttöön. Maailmassa on nimittäin kaksi kieltä jotka yhdistävät jokaista elävää ihmisolentoa: kehonkieli ja rahankieli. Ennen kehonkielen käyttöönottoa, päätin kokeilla vanhaa kunnon korruptiota ja oletetusti se myös toimi.

HÄTÄ EI LUE LAKIA

Eli kyllä, lahjoin Uber-kuskin. Ja lahjonta todella toimi sillä kuski ajoi sellaista ylinopeutta Prahan läpi, että poliisin pysäyttäessä kortin  lähtemisestä ei ollut arvaustakaan. Aikaa oli n. 25 minuuttia ja jonkinasteinen korkea-matala-ilmanpaine valtasi vauhdista sekä kehon, että lukitsi myös korvat. Tilanne oli äärimmäisen kutkuttava ja kutkutusta ei lievittänyt este nimeltä liikennevalot. Meikäläinen huusi takapenkillä ja painostin kuskia ajamaan yhä kovempaa ja kovempaa. Ilmeisesti huuto sekä setelit toimi sillä nopeammin kuin uskoinkaan, näkyi lentokentän valot edessä. Eikun auto nopeasti parkkiin sekä raikuva kiitos kuljettajan pelisilmästä. Aikaa oli jotain muutama minuutti. Otin vanhan pikajuoksijan räpylät käyttöön ja lähdin syöksymään kohti lähtöporttia. Meininkini näytti muiden silmissä varmasti psykoosissa olevalta terroristilta syöksyessäni läpi lentokentän musta urheilukassi vaan kädessä heiluen. Onni onnettomuudessa oli se, että ainakin terminaali ykkösessä on Prahassa käytössä elektroninen passintarkastus sekä yleisen turvatarkastuksen sijasta lentokentällä oli turvatarkastus erikseen jokaisella lähtöportilla. Tämä helpotti jonoa hirmuisesti. Kaikki meni lopulta putkeen ja meikäläinen jotenkin onnistui mahdottomalta tuntuvassa tehtävässä. Tosin aivan viime sekunneilla. Korruption, Uberin, Prahan lentokentän kompaktiuden sekä ja vankan riskinottokyvyn ansiosta mä pääsin viimeisenä ihmisenä sisään koneeseen. Onneksi mulla ei ollut vierustoveria sillä, se hengästyminen oli sitä luokka, että vierustoveri oli varmasti hypännyt koneesta ulos. Rahaakaan ei mennyt hukkaan kuin priority boardingista maksamani lisämaksu.

Eli sellainen messureissu meikäläisellä. Yhtäkään pätevää kuvaa mulla Berliinistä, Prahasta, junamatkasta tai ITB-messuilta ei ole, mutta erittäin adrenaliinin huuruinen muisto sen sijasta. Ymmärsin myös syyn sille, että mistä syystä Ottoa ei tunneta Solo-matkailijana. Eihän näin hajamielistä ihmistä kellä keskittymiskyky on heikompi kuin kanalla ja teknologiakin on vielä lisänä juurtunut kehoon kiinni, vaan voi päästää ilman hereillä olevaa seuralaista reissuun. Tai sitten käy juuri näin, että juna menee puhtaasti silmien edestä ja joudun vielä painostamaan ulkopuolisia osapuolia laittomuuksiin. 😀

Mitä tästä opimme on se, että intuitioon pitää aina luottaa, sillä viimekädessä sain ITB:stä yllättävän paljon irti, vaikka messut omalta osaltani lyhyeksi jäivätkin. No mutta suunta tulevaisuuteen on ITB-messujen ansiosta taas vähän selkeämpi. Ja hei, toisaalta tällä spontaanisella boheemisuudella moni kokemus jäisi todella miedoksi. Omasta elämästä ei vaan saa tylsää vaikka välillä salaa niin toivoisinkin.

-OTTO-


Ps. Seuraa meitsiä Instagramissa @otto.lilja

Share this story