Iltaa. Varoitan jo etukäteen, että seuraava purkaus saattaa osakseen olla sekava, mutta jos luette sen loppuun saakka, niin ymmärrätte syyt ja seuraukset täysin. Ihana Amsterdamin city lomamme sai kerrakseen skandaalinomaisen käänteen ja takana onkin nyt elämäni tähän saakka ehkä absurdein, sekopäisin, uhkaavin sekä kutakuinkin shokeeraavin niin kutsuttu ”Mitä-Vittua”-vuorokausi jälkeen sitten syntymäni. Ja niin on myös koko ihanalla porukallamme johon tällä kertaa kuului Alex sekä ystäväni Ina & Eero.

Olen tottunut siihen, että tekevälle sattuu ja sekopäisistä sattumuksista ei ole ollut tähänkään saakka pulaa, etenkään kun matkustellaan. Yleensä kun jotain on silti sattunut ja tapahtunut niin pitkälti olen saanut syyttää siitä edes välillisesti itseäni. Toisin oli tällä kertaa.

Olen matkustanut paljon vaarallisissa maissa,  juossut mm. sähköpiiskaa karkuun Mombasan yössä, käynyt ghetoissa ympäri palloa, joutunut piiritetyksi Intialaisella juna-asemalla sekä ollut milloin missäkin riskialttiissa tilanteissa erilaisten riski-ihmisten kanssa. Siltikään mitään vastaavaa, mitä viime yönä meille tapahtui, en ole kerta kaikkiaan osannut odottaa edes deepeimmissä fantasioissani osuvan omalle kohdalleni. Amsterdamissa tapahtui jotain, mihin meistä ketään ei olisi kyennyt mitenkään vaikuttamaan, taikka etenkään varautumaan. Ei kerta kaikkiaan sitten millään järjen rajoissa pysyvällä tavalla.

Viimeisin iltamme sai siis sen maalaisen skandaalinomaisen käänteen, että kädet tärrää vieläkin. Nyt kun päästiin viimein takaisin Lontooseen turvaan pitkän ajomatkan sekä poliisikuulusteluiden jälkeen niin eikun siis asiaan. Nauttikaa.

Saimme jouluksi ystävämme Inan sekä Eeron Suomesta kyläilemään luoksemme Lontooseen. Ostimme Alexin kanssa koko jengille joululahjaksi roadtripin Amsterdamiin pariksi päiväksi. Kaiken piti olla täydellistä ja joten kuten olikin. Yhdistetty roadtrip sekä city break Amsterdamissa meni kutakuinkin alusta loppuun saakka hulvattoman letkeissä merkeissä kunnes koitti kohtalokas viimeinen iltamme.

Maanantai päivä meni Amsterdamin sokkeloisia katuja tallatessa ja ympäri ämpäri eksyessä. Pitkästä päivästä väsyneinä suuntasimme semi aikaisin itsellemme epätavanomaisesti hotellillemme chillailemaan, herkuttelemaan ja katsomaan telkkaria. Olimme bookanneet hotellin Amsterdamin keskustasta, omalla sisäänkäynnillä katutasosta. Kyseessä oli mitä sympaattisin kaninkolo edustaen ehkä persoonallisinta majoitusratkaisua, missä olen vähään aikaan majoittunut. Kerrassaan niin Amsterdamilaista kun Amsterdamissa voi vaan olla. Hotelli sijaitsi keskustassa, kanaalin kupeessa rauhallisen romanttisella, hyvin hyvin hiljaisella kadulla. Kadulla, millä ei oman järkeni mukaan olisi kuvitellut kärpäsenkään kuolevan. Kadulla, mikä vaikutti joka ainoalla tavalla täysin harmittomalta ja vaarattomalta. Kadulla, missä lasten leikkikeinu oli oveamme vastapäätä.

Ilta koitti, rennot vaatteet päälle, töllö pauhaamaan ja mukava asento alle. Makoilimme osa porukasta sängyllä, osa sohvalla. Töllössä pauhasi Teen Mom ja tilanne itsessään oli sillä hetkellä meille maailman normaalein ja turvallisin. Vastaavassa tilanteessa oli mahdotonta osata pelätä mitään vastaavaa mitä tuleman piti.

Sekunnin sadasosassa havahduimme yhtäkkiä tilanteeseen täysin puskista, jossa joku kokeilee ovemme kahvaa, paiskaa oven auki ja syöksyy täyttä häkää sisälle ase kädessä aggressiivisesti karjuen:

”THIS IS A ROBBERY MOTHERFUCKERS”

Toisessa sekunnin sadasosassa aggressiivinen mieshenkilö osoittaa meitä kohti suoraan aseella ja uhkaa ampua koko porukan paskaksi maahan ellemme suinkaan tottele käskyjä.

“GIVE ME ALL THE VALUABLE STUFF…FASTER FUCKERS OR I WILL SHOOT YOU EVERYONE”

En tiennyt, että olenko keskellä elokuvan kuvauksia vai mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tapahtumasarja oli jotain niin epätodellista, että sitä ei vaan pysty järjellä käsittelemään taikka ylipäätään edes käsittämään vieläkään. Se tilanne, että joku tunkeutuu hotellihuoneeseesi eurooppalaisessa, turvalliseksi pidetyssä kaupungissa, turistikohteessa, aseen kanssa ja osoittaa pyssyä käytännössä suoraan pääkoppaan, on jotain, mikä riitelee koko tätä yhteiskuntaa vastaan missä elämme. Niin kuin WTF?

“MORE MONEY, MORE MONEY, ALL THE iPHONES, JEWELLERIES, EVERYTHING…”

Päässäni huusi vaan, että ”calm down, calm down”. Kaikki meistä meni ymmärrettävästi shokkiin, mutta kukaan ei hermostunut liikaa ja pysyimme koko ajan kasassa ja toimimaan kutakuinkin järkevästi. Tilanteen lopullista kestoa on täysin mahdotonta arvioida, mutta epäilisin, että asemiehen läsnäolo olisi keskuudessamme ollut arviolta 3 minuuttia.

Huoneessamme oli vain yksi pöytä, mikä toimi ainoana sopivana laskualustana. Tämän lisäksi pöydällä oli myös huoneen käytännöllisin latauspaikka ja näin ollen sopivasti elektroniikkaa siinä latauksessa. Tällä pöydällä oli lisäksi lompakoita, käteistä, 3 kännykkää latauksessa, kamera, koruja sekä iPad jne. Lisäksi pöytä oli ensimmäisenä vastassa huoneeseen tultaessa sisään.

Kutakuinkin kaikki meni.

Kun kaikki oli annettu, kävi asemies vielä aggressiivisemmaksi. Mikään ei riittänyt ja lisää oli saatava. Tilanteen uhkaavuutta sekä siitä muodostunutta pelkoa ja shokkitilaa en pysty korostamaan riittävästi. Voin sanoa, että ihan helvetin jäätävää. Sitä aina kelaa päässään, että vastaavissa tilanteissa toimii tietyllä tapaa, mutta voin muuten sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että eipä muuten toiminutkaan niin. Siinä kohtaa ykkös prioriteetti oli a.) Saada varas äkkiä pois ja b.) Pysyä hengissä.

Viimeisenä asemies huomasi pöydällä Alexin järjestelmäkameran. Rahojen, korujen sekä kännyköiden menetyksen pystyy vielä käsittelemään, mutta sen lisäksi, että kamera on tärkeä työväline, oli siellä sisällä myös matkamme kaikki kuvat sekä muistot.

En tiedä, että mitä ihmettä lopussa tapahtui, mutta joku ihmeellinen järki ja jäänviileys iski Alexiin kuin jääkuningattareen konsanaan. Matkakuvien menetys olisi ollut liikaa ja huusinkin Alexille, että ”OTA SE MUISTIKORTTI POIS”. Ja jollain ihmeen rauta handulla Alex sai kuin saikin seivattua muistikortin turvaan. Kuvat jäi, mutta käytännössä kaikki muu arvo-omaisuutemme lähti kävelemään.

Niin nopeasti kun kaikki alkoi niin kaikki myös lopulta päättyi. Varas katosi ase kourassa takaisin Amsterdamin yön pimeyteen ja perästä kuului vaan, että olkaa kaksi minuuttia hiljaa taikka saamme aseesta ohimoon. Tässä kohtaa me havahduimme tilanteeseen, että mitä vittua täällä tapahtuu. Menimme koko jengi aivan totaaliseen jälkishokkitilaan.

Ruokapöydällä oli latauksessa sekä mun. Eeron, että Inan iPhonet. Alexin iPhone puolestaan löytyi kuin ihmeenkaupalla sängystä ja saimmekin sillä muutaman minuutin totaalisen shokki-järkytyksen jälkeen soitettua poliisit paikalle. Ei mennyt kauaakaan kun 3 poliisipartiota saapui paikan päälle ja perässä paikallista mediaa uutiskamerat kourassa.

Siinä missä asiakaspalvelu oli olemattoman ala-arvoista koko Amsterdamissa, saimme poliiseilta sekä tutkijoilta osaksemme suorastaan ylimaltaisen hyvää kohtelua

Meidät kiikutettiin pikaisten tilannekuulusteluiden jälkeen ensimmäiselle poliisilaitokselle, mistä vajaa tunnin istuskelun jälkeen jatkoimme vielä toiselle asemalle. Yö menikin näppärästi lausuntoja antaessa sekä shokista toipumisessa kuulusteluissa. Voin sanoa, että ihmiselle ketä ei ole koskaan edes nähnyt tyyliin asetta on sen näkeminen parin sentin päässä omasta päästä karjuvan sekopään kädessä vähintäänkin hämmentävää.

Aseellinen tunkeutuminen ja ryöstö hotellihuoneesta Amsterdamissa on jotain täysin poikkeuksellista ja tätä ei todellakaan pitäisi tapahtua kenellekään. Se, mitä meille tapahtui on jotain täysin selittämätöntä. Se todennäköisyys, että itselle tulee vastaava tilanne eteen näin turvallisessa kaupungissa on prosentuaalisesti olematonta ja siksi tätä on vieläkin vaikea edes täysin sisäistää ja käsittää. Järkyttävintä tästä tekee sen, että emme olisi voineet vaikuttaa itse tähän millään muulla tavalla kuin pistää oven takalukkoon. Amsterdamin kaltaisessa piparkakkukaupungissa oven pitäminen lukossa samaan aikaan kun itse on sisällä katsomassa TV:tä tuntuu ylivarovaisen turhalta. Vielä kun osa jengistämme kävi illan aikana useasti ulkona vielä tupakalla, tuntui oven pitäminen jatkuvassa sisälukossa vielä entistäkin turhemmalta.

Meidän lisäksemme osansa järkytyksestä sai sekä poliisit, että myös hotellin omistaja ketä en voi suinkaan kiittää myötätunnosta ja avusta riittävästi. Aamulla uutinen olikin tavoittanut jo Hollannin eri uutissivustot.

LUE UUTINEN SEKÄ KATSO VIDEO TILANTEESTA TÄSTÄ!

Saavuimme äsken takaisin Lontooseen.  Ajomatka meni letkeästi, vähän jopa huvittavissakin meiningeissä tapahtuneesta huolimatta. Lompakot meni sekä kännykät, että kamerat, mutta ainakin meistä kaikki ovat kunnossa. Ainakin fyysisesti. Yksi kännykkä sentään jäi niin saatiin sentään navigoitua itsemme himaan, muuten olisi ollut vieläkin kusisempi homma. Luojan kiitos muuten läppärit jäivät kotiin, siinä kohtaa jos macbook olisi lähtenyt kävelemään niin meitsi olis hypännyt suorinta reittiä lähimpään kanaaliin pää edellä. Enää on turha jossitella, tästä opimme sen, että äärimmäinen varovaisuus turvallisissakin kohteissa on tarpeen. Tästä lähtien ovet pysyvät varmasti lukossa. Matkavakuutuksen merkitystä ei myöskään voi korostaa näissä tilanteissa riittävästi.

Sekopäiselle vuodelle saatiin vielä sekopäisempääkin sekopäisempi päätös. Nyt jo vähän tosin naurattaa. Siis vaan meidät voidaan ryöstää aseen kanssa hotellihuoneesta euroopalaisessa turvalliseksi pidetyssä turistipääkaupungissa. Vain meidät. Siis Miksi? Aina? Meille? Tapahtuu?

Aamen.

-OTTO- 

Ps.  Instagramissa @otto.lilja