Tässäpä vasta vaikea aihe. Aihe, josta on erittäin vaikea puhua ääneen, etenkin julkisesti blogissa. Puhun silti. Päätin nostaa kissan pöydälle, sillä multa on monesti kysytty ulkomailla asumisen vaikutusta vanhoihin ihmissuhteisiin. Omakohtaisia kokemuksia aiheesta myös löytyy, joten uskon että tästä on hyvä keskustella. Aikuisiällä olen asunut 3 vuotta kokonaisuudessaan ulkomailla, ja nyt viimeisimmän kahden vuoden jakson jälkeen olen alkanut huomaamaan radikaalimpaa muutosta vanhoissa ihmissuhteissa. Etenkin niiden kuihtumisessa ja kariutumisessa.
Suomesta poismuuton jälkeen olen muuttunut ihmisenä paljon. Kunnianhimo ja onnellisuus ovat kasvanut 300%. Samoin on tietyntyyppinen itsetunto ja varmuus. Tällä hetkellä koen olevani vapaa tekemään mitä ikinä tahdon ja jumankekka se maistuu elämälle, enkä pyri edes peittelemään sitä. Yhteydenpito on taitolaji ja tässä taitolajissa olen myös itse epäonnistunut. Laatu korvaa mielestäni määrän ja turhaan lässyttämiseen ei multa sen suurempia intressejä löydy. Vaikka välillä pitääkin yhteyttä vähemmän, on ainakin yksi asia joka on itseni puolelta säilynyt, nimittäin vilpitön kiinnostus tuttavien kuulumisia kohtaan. Se on mulle ainakin ihan luonnollista, että muiden kuulumiset kiinnostavat enemmänkin kuin kahden sanan tai yhden kysymyksen verran. Valitettavan monessa tapauksessa olen alkanut huomaamaan, että se on hyvin yksipuolista. Selkeästi jokin asia tässä omassa elämässä on muiden ihmisten mielissä alkanut mättäämään.
Yksi hyvin olennainen kysymys, jota nykyisin kuulee ihmisten suusta tai näppäimistöltä hyvin harvoin on, että: “No mitäs sinne, mitä sun elämässä tapahtuu, mitä sulle kuuluu?” Siinä kysymys, joka maistuu kuulijan korvassa kullalle. Olen pohtinut syitä siihen, että miksi omat jutut tuntuvat nykyisin raskaalta kuunneltavalta muiden näkökulmasta. Miksi jengi ei halua ottaa kuulumisiani enää vastaan? Onko asiani epäkiinnostavia? Kerronko asiat tylsästi? Olenko vainoharhainen? Onko ongelma vaan itsessäni? Olenko ihmisenä jotenkin liikaa? Kokeeko ihmiset elämäni kenties ahdistavana? Kateuskortti? Kokeeko jotkut sen ongelmana, että fyysinen välimatka ei tule tästä merkittävästi lyhenemään? Olenko vaan yksinkertaisesti nykyisin perseestä?
Mietteitä on ollut monia. Päätinkin ottaa asian myös puheeksi täällä asuvien ystävieni kanssa, josko heillä olisi omissa elämissään vastaavanlaisia kokemuksia. Vastaukset olivat vertaistukea parhaimmillaan. Puhuttuani muiden Lontoon suomalaisten kanssa, huomasin etten suinkaan ole ainoa ihminen joka kokee näin. Monelta ulkosuomalaiselta löytyy ihan vastaavia kokemuksia. Meitä yhdistävä fiilis on juurikin se, että omat kuulumiset eivät enää kiinnosta vanhoja frendejä. Etenkään se, että millaista elämä täällä ulkomailla on. Se ihan normaali arki ja siihen kuuluvat onnistumiset. Sen sijaan jengi kyllä tykkää kertoa omista kuulumisista sekä kuulla negajutuista. Muuten elämä täällä Lontoossa, Suomessa asuvien näkökulmasta tuntuu olevan suoranainen tabu. Vaiettu aihe. Ei haluta kuulla. Ei puhua. Ei keskustella. Onko ongelma kenties se, että elämä ihan oikeasti tuntuu monien poismuuttaneiden mielestä ulkomailla yksinkertaisesti paljon paremmalta, miltä se tuntui kotimaassa? Vai eikö jengi halua kuulla enää muuta kuin huonoja uutisia?
Olen myös pohtinut sitä, että varmasti oma kriittisyyteni synnyinmaatani kohtaan saattaa vaikuttaa niihin ihmisiin, jotka asuvat Suomessa. Ymmärrän hyvin, että osa ihmisistä menee puolustuskannalle siinä kohtaa kun omaa kotimaata arvostellaan. Menisin itsekin. Valitettavaa tässä on vaan se, että kriittisyys kohdistuu kokonaisuutta kohtaan, ei individuaaleja. Osoittamani kriittisyys kohdistuu niihin ongelmiin, jotka olen ymmärtänyt kunnolla vasta asuttuani ulkomailla. Haluan niistä aiheista myös puhua ilman pelkoa siitä että joku loukkaantuu tai kokee olonsa uhatuksi. Asiat eivät vaikenemalla parane, ja olen monta kertaa saanut positiivista palautetta siitä, että olen pystynyt tarjoamaan lukijoille vertaistukea, puhumalla asioista niiden oikeilla termeillä. Puhun niin myös jatkossa. Mikäli puhun Suomesta kriittiseen sävyyn, se ei suinkaan ole alentavaa dissausta, vaan avointa kritiikkiä oikeista ongelmista. Nojoo, voi hyvin myös olla, että ainakin itse olen sahannut gäppiä nykyisen ja entisen elämäni välillä. Toisinaan tietoisesti, toisinaan täysin tarkoituksettomasti. Tämä oma esimerkkini ei silti selitä ilmiötä laajemmin, sillä kuten sanoin, en ole suinkaan ainoa joka tuntuu kokevan samoin. Kaikki ihmissuhteet eivät selvästi vaan kestä fyysistä välimatkaa. Puhumattakaan fyysisestä välimatkasta helposti muodostuvaa henkistä välimatkaa. Vain laatusuhteet kestävät aikaa. Ja etenkin kun ollaan vielä nuoria, on ajan merkitys omassa henkilökohtaisessa kehityksessä merkittävää. ‘Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee’ on fakta, joka on toisinaan surullista myöntää.
Sellainen vuodatus. Kirjoituksen pointti ei ole hyökätä ketään yksittäistä ihmistä vastaan, vaan puhua laajemmasta kerta toisensa jälkeen toistuvasta ilmiöstä yleisesti. Kyseinen ilmiö on selkeästi yksi ulkomailla asumisen varjopuolista. Siitäkin huolimatta, että olen kokenut alamäkeä tietyissä ihmissuhteissa, en voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, että niitäkin ihmisiä löytyy elämässä paljon, joiden kanssa bondi ei vaan katoa. Vaikka ei olisi viestin viestiä kulkenut suuntaan tai toiseen vuosiin, on klikki aina tavattaessa ihan yhtä tallella. Onneksi on niitä huikeita rakkaita ihmisiä, joiden kanssa natsaa aina ihan samalla levelillä. Niitä, keiden kanssa yhteys ei vaan katoa, vaikka ruusuilla tanssimista se ei aina olisikaan.. <3
-OTTO-
Share this story