Syys-Lokakuun vaihteessa pelmahdin Milanossa. Matkasta ei tosin näin jälkikäteen ole paljoakaan puhuttu – ja siihen on olemassa selkeä syy. Kyseessä oli ehkä tähänastisen maailmanmatkaaja-elämäni tyhjänpäiväisin reissu koskaan. Koko viikonloppu oli omalta osaltani asiaa yhtään kaunistelematta aivan tajuton farssi. Handuun jäi näiden alla näkyvien muutaman yksipuolisen kuvan lisäksi lähinnä Amex-lasku ja hajonneet loaferit.
Meitsin vilpitön visio tästä pidennetystä viikonlopusta oli palttiarallaa jotain seuraavaa. Aperol Spritzia terassilla (enemmän kuin se yks jonka lopulta sain), ohikiitävien milanolaisten ihastelua ja syväanalysointia, shoppailua, kylpylöitä, päiväretki Como-järvellä, pitkiä lounaita ja illallisia, tolkuttomasti italialaista punaviiniä, tiramisua ja puhdasta lomailua – sillä kyseessä piti olla mulle nimenomaan loma….NOT.
Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä Milanoon yliopisto-ryhmän kanssa. Reissu oli varattu jo huhtikuussa, joka itsessään on hälyttävää sillä normaalisti buukkaan liput noin viikon varoitusajalla. Reissua oli kuumoteltu koko kesä ja lopulta kaiken häsellyksen, bäsellyksen ja lukemattomien muuttujien jälkeen löysin itseni lopulta Gatwickin lentokentältä porukasta, joka näytti snadisti erilaiselta miti sen alkujaan piti. Alkuperäinen ryhmäkoko oli paisunut huolella ja loppu onkin historiaa. Ekstroverttina ihmisenä nautin suuresti uusiin ihmisiin tutustumisesta, eikä mua haittaa olla vaikka täysin tuntemattoman porukan kanssa liikenteessä. No mutta kun tällä ryhmällä ei ollut johtajaa, yhteistä visiota, tolkkua tai muutenkaan mitään suunnitelmaa. Tai siis oli, mutta myöhemmin esiintulleiden yksityiskohtien takia, plänien sijasta oli parempi luovuttaa vaan koko reissulle täysin vapaat kädet. Ryhmänjohtajan roolin omaaminen oli tässä kohtaa noin yhtä houkutteleva pesti kuin Britannian Brexit-hallituksessa työskentely. Eli no thanks!
Opin itsestäni matkan aikana paljon. Kuten, että hidas liikkuminen tuottaa mulle hermoromahduksen. Opin myös, että ryhmässä matkustaminen vaatii suunnittelun lisäksi selkeän pomon. Tärkeimpänä oppina ehkä se, et vaikka ryhmädynamiikka klikkaa kotipuolessa, voi reissun päällä tilanne olla herkästi hyvinkin toisenlainen, vaikka mitään draamaa ei olisikaan ilmassa. Etenkin mikäli ryhmä sisältää vielä ennestään toisilleen tuntemattomia yksilöitä. Eikä siinä mitään. Meillä kaikilla on vaan omat intressit. Itseni pitäisi mahdollisesti treenata kärsivällisyyttä. 😀 Lopulta me ei nähty Milanossa juurikaan mitään. Ainakin itse koin näin. Tai siis sori korjaan, nähtiin – Duomon katedraali. Sen näinkin lopulta varmaan neljä tai viisi kertaa ja älkää edes kysykö, että miksi.
Kerron silti. Koska tämän ryhmän kanssa kämpästä ulos pääseminen kesti aamulla noin neljä tuntia, sadan metrin kävely otti suurinpiirtein kaksi. Pelkästään Duomon katedraalin metroporteilta itse katedraalin eteen kesti noin tunnin, koska siitäkin välistä löytyi kuulemma niin tolkuttoman paljon kuvattavaa. Itse en nähnyt siinä tosin mitään. Lopun jäljellä olevan ajan vei katedraalin edessä hengailevien pulujen kanssa leikkiminen. Yök. Sama laulu toistui lopulta joka päivä, koska kato turvallinen vaihtoehto. Miksi turhaan nähdä uutta, kun kerran testattu joku jo koettu toimivaksi? Jep, sitä mäkin. Oon myös hämmentynyt. Verkkaisen tahdin johdosta matkan elämys-sisältö jäi lopulta laihaksi.
Oli mulla Milanossa ihan kivaakin hetkittäin. Normisti en ole varsinainen himo-clubittaja (enää), mutta Milanossa tämä puoli heräsi uudestaan esiin. Kävimme kemuttamassa Milanon yöelämässä ja se tais olla myös ehkä koko reissun parasta antia. Villiinnyin. Lähdin clubilta lopulta toistaiseksi tuntemattomasta syystä yksin taxilla kohti vuokrakämppään ja kämpän ulkoportilla huomasin, että avaimet oli hukassa (eli mun povarissa). Täyttä varmuutta mulla ei ole, että miten selviydyin tämän vajaa parimetrisen portin yli. Aamulla tosin loaferit sekä muutama mustelma alakropassa kertoi huvittavaa kieltä siitä, että mitään Pyhän Marian roolia en illan aikana ollut ainakaan leikkinyt. Tämän perusteella jengi varmasti hiffaa, että miksi olen pyrkinyt tarkoituksella rauhoittumaan….:P Alla oleva mega-herkku jäi myös muistoihin.
Margarita-jäätelö (Spirits included yes!). Naviglin kansava oli yksi niistä harvoista mestoista Duomon ulkopuolella jossa päästiin käymään. Ja hyvä niin, sillä mesta on tyrmäävän kaunis!
Siinä kohtaa kun Como-järvet, kylpylät ja muut oli jo missattu ja itsekin olin jo melkein tekemisen ja näkemisen suhteen luovuttanut, oli mulla vielä syvänä toiveena käydä edes Fondazione Pradassa. Tännekään ei lopulta monen muuttujan takia päästy, vaan löysimme itsemme Milanon ehkä tylsimmän museon muinaisesta mattonäyttelystä.
Lopulta ehkä koko reissun paras anti oli se, kun sain revittyä 2h vapaa-ajan itselleni ja karattua yksin kuuluisalle Aperol-terassille. Kärjistettynä syy ongelmiin Milanossa oli ryhmän sisäinen erilainen aikakäsitys, erilainen tahti liikkua, erityyppiset aamurutiinit ja muutenkin eroavaisuudet, mitä tuli reissu-intresseihin.
Nyt jo naurattaa ja kaikki on hyvin. Kaunojen sijasta Milano lopulta yhdisti ja samalla aaltopituudella tässä ollaan enemmän tai vähemmän muiden matkalla olleiden kanssa. Aika on kullannut jo muistot ja tässä kohtaa meitsiäkin jo hymyilyttää. Oli Milanossa ihan oikeasti hauskaakin. Samanlaiselle matkalle en tosin aio lähteä enää ikinä.
-OTTO-
Share this story