Terveisiä Brasiliasta! Olen saapunut, enkä suinkaan viikoksi tai pariksi vaan ihan koko kevääksi. Aika tarkalleen tulevaksi kolmeksi kuukaudeksi. Semisti vielä epätodellinen fiilis myös omasta perspektiivistä, vaikka tietoisuus tästä tulevasta moovista on ollut takaraivossa jo lähes vuoden päivät. 

Vaikka elämä on Lontoossa ollut aika pitkälle sitä uutta normaalia jo useiden kuukausien ajan, eikä rajoitukset ole lähiaikoina juurikaan omaa elämää enää kurittaneet, jotenkin se selkärankaan piirtyneen riskin tiedostaminen, että asiat voivat muuttua nopeastikin ja mikään ei ole varmaa, kunnes se ‘todella on varmaa’, johti siihen, etten halunnut aivan hirveän paljon Brasilia-mahdollisuudesta reivata ennen, kun maarajat on läpäisty ja fyysisesti todella olen paikan päällä. Ja kuinkas sitten kävikään, nyt on jo viikko arkea takana eteläisessä Brasiliassa Paranán osavaltiossa vesiputousten ja vehreiden trooppisten kukkuloiden juurella. Trooppinen kaatosade syöksyy taivaalta alas aamusta iltaan, mutta oma mieli ja naama paistaa kuin päiväntasaajan aurinko, sillä fiilis täällä olosta on ’maravilhoso’. 

Mutta miksi ihmeessä Brasilia?

Vastaus tähän on hyvinkin looginen. Maisteriopintoni ovat loppusuoralla ja nyt jos koskaan oli verraton mahdollisuus hyödyntää maailman avautuessa yliopisto-opiskelijoiden etuuksia opintojen vielä jatkuessa. Hainkin aktiivisesti erinäisiä apurahoja sekä mukaan kansainvälisiin ohjelmiin. Lähetin hakemuksia ahkerasti sinne sun tänne ja lopulta yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen ja yhtäkkiä mulla oli myönteinen apurahapäätös kolmen kuukauden mittaiseen maisteriharjoitteluun paikalliseen organisaatioon Brasiliaan. 

Maista juuri Brasilia valikoitu syystä, että a.) kaipasin ultimaattista seikkailua b.) en ole koskaan käynyt Brasiliassa, puhumattakaan koko Etelä-Amerikasta (Kuuba on lähin) ja c.) Brasiliasta löytyi organisaatioita, jotka vastasivat akateemisia ja urallisia kiinnostuksenkohteitani eli rauhan- ja konfliktintutkimusta, sekä globaaleja kysymyksiä. Muutaman muuttujan kautta sain lopulta pestin Paranán osavaltion tuomioistuimen konfliktinhallintaosastolta noin 1,5 h päästä Curitiban miljoonakaupungista. Ja juu, ei nä paikkakuntien nimet kertoneet itselle myöskään tuon taivaallista vielä muutama kuukausi takaperin, jolloin kaikki alkoi pikkuhiljaa konkretisoitumaan. Jos jotain geomerkkejä pitää antaa, niin Paranán osavaltio sijaitsee eteläisessä Brasiliassa Argentiinan ja Paraguayn rajamailla ja nykyinen tukikohta onkin “vain” noin reilu 500 kilometrin päässä Iguaçun tajuttoman mahtipontisista vesiputouksista (500 km ei täällä ei ole matka eikä mikään). Odotankin jo ihan huolella, että pääsen reissaamaan näin alkuun ympäri Brasiliaa ja myöhemmin koko Etelä-Amerikkaa vielä laajemmin. 

Yksinoloon totuttelua ja kielimuureja

Brasiliaan lähdössä oli monta uutta tulijaa matkassa. Ensinnäkin kolmen kuukauden yksinolo ja etäsuhteeseen hyppääminen. Kolme kuukautta on toki silmänräpäys ihmiselämässä, mutta tilanteen konkretisoituessa, että täällä olen, yksin, enkä pääse jakamaan näitä kokemuksia toisen kanssa, ajaa väkisinkin siihen, että mielessä virtaa monta tunneskaalaa läpi. Ja tulee virtaamaan, sillä kokemus on vasta aivan alussa. 

Brasilia on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun matkustan ikinä näin pitkään soolona. Myös parisuhteen kannalta kyseessä on pisin ero ikinä ja se kieltämättä tuntuu haikealta rationaalisesta suhtautumisesta huolimatta. Gdanskissa taisin viettää vajaa kuukauden aikoinaan yksin. Nyt meillä on valtameri ja 10 000 kilometriä välissä, toisaalta onneksi vain kolmen tunnin aikaerolla, mikä toki helpottaa. Tämä tuntuu silti jotenkin erilaiselta kuin ennen. Edes lähes absoluuttinen kielimuuri, täysin uusi kulttuuri tai uuden työn aloittaminen haastavassa ympäristössä ei juurikaan jännittänyt etukäteen, mutta etäparisuhde senkin edestä. Toisaalta tunnen pariskuntia, jotka ovat olleet jopa vuoden fyysisesti eri mantereilla, eli usko kaiken sumpliutumiseen on kova. Voin silti kannustimena sanoa kaikille samojen fiilisten kanssa kamppaileville, että pahin hetki oli ehdottomasti ne viikot ennen lähtöä, joiden aikana koin jopa fyysistä ahdistusta. Heti tänne päästyä tilanne selkeytyi ja tasaantui. It is what it is ja kokemus lopulta kiittää!

Yksin olo on myös varmasti tervettä. Illalliset yksin ei ole ongelma ja satunnaiset afterworkit keskenäni menevät ainakin niin kauan kuin akkua riittää puhelimessa ja uutisia luettavaksi, mutta sen opin täällä kuluneen viikonlopun aikana, että lauantaibrunssi yksin on se mikä katkaisi kamelin selän. Ankaran ja armottoman trooppisen sateen sekoittaman vaelluspäivän päätteeksi pyysin paikallista kuskia dumppaamaan kastuneen olemukseni kollegan suosittelemaan brunssipaikkaan. Mielessäni näin kivalla tavalla kämäisen, mutta juuri sen takia helposti sisään mentävän ja vaivattoman kuppilan, jonne voisin kasuaalisti astella vaelluksessa rähjäytyneen olemukseni kanssa nauttimaan laatuaikaa lukemattomien uutisten seurassa. No mutta, vastassa olikin terassi täynnä raikuvasti nauravia ystäväporukoita tyylikkäässä miljöössä vailla yhden ainuttakaan vapaata istumapaikkaa. Tämän nähtyäni jokin alitajuinen paniikki valtasi kehon, sekä mielen ja aloin huutamaan kuskille “Não, aqui não!” tai jotain sinne päin, mutta viesti ei mennyt perille ja seuraavassa hetkessä seisoinkin märät vaelluskamppeet päällä täyden terassin edessä palloilemassa harvinaisen awkwardina, että sisälle vai ei. Muutaman epämääräisen ja harvinaisen kiusallisen harha-askeleen jälkeen päädyin jälkimmäiseen. Kyseinen terassi sijaitsi vielä keskellä ei yhtikäs mitään, joten en pystynyt mitenkään perustelemaan (lähinnä itselleni), että olen täällä vaan kasuaalisti poikkeamassa ohi. Kiitin silti onneani, ettei ketään vähäisistä tuttavista sattunut istumaan täydellä terassilla. Ensimmäisen viikonlopun aikana tulinkin tulokseen, että taidan jatkossa pyhittää viikonlonloput ja muut vapaat reissuille ympäri Brasiliaa ja toisinaan myös maan ulkopuolelle. Nautin yksin olosta sekä omasta seurasta, ja tylsyyden tunne on itselle vieras, mutta aikansa kutakin. Tässä elämäntilanteessa viisi päivää viikosta yhdessä kaupungissa yksin on itselle enemmän kuin riittävästi.

Toinen elementti, joka lisää omia eksotiikankatkuisia kierroksia on lähes absoluuttinen kielimuuri paikallisten kanssa. 98 % uuden kotikaupunkini asukkaista kanssa meillä ei ole yhteistä kieltä. Toistaiseksi en ole törmännyt edes muihin expateihin puhumattakaan kansainvälisiin turisteihin vaikka isohko eurooppalainen perintö täällä elääkin. Google kääntäjä käy siis kuumana, samoin kuin pyrkimykseni oppia portugalia. Bom diat, boa tardet ja obrigadot jo luonnistuu sekä eilisen perusteella myös “Não, aqui não”, mutta matkaa on vielä jäljellä. Työpaikallani onneksi Englantia puhutaan ja se auttaa. Duolingo käy myös kuumana sekä kielitutorin etsintä. Toisaalta täydellinen itsensä haastaminen sekä oppiminen oli asia mitä tulin täältä hakemaan ja aion nauttia jokaisesta pulmakulmasta täysillä, sillä aika harvoin pääsee vastaavissa tilanteissa normielämässä navigoimaan. Kelaillessa ensimmäisen viikon tuntemuksia, niin yllätyin jopa itsekin omasta kyvystä adaptoitua tilanteeseen kuin tilanteeseen, vaikka itse sanonkin. 

Seikkailua ilman Lontoon mukavuuksia 

Lähdin tänne 120 % seikkailumielellä täysmobiilina rinkka selässä jättäen kaiken ylimääräisen kotiin Lontooseen. Mukavuuksien sijaan lähdin hakemaan täältä oppia ja elämyksiä, joten ei muuta kuin suoraa reittiä syvään päätyyn ja buukkasin itselleni ensimmäiseksi viikoksi vanhan kunnon 10e / yö hostelli-majatalon paikallisen perheen luota, joka on kokemuksena ollut aivan tajuttoman sympaattinen.

Alkuperäinen ajatus hostellimajoitukselle oli verkostoitua muiden reppureissaajien kanssa mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että taidankin olla ‘the only gringo in town’. Vaikka yhteisestä kieltä ei ole, koen, että olen kokenut vahvojakin bondausmomentteja kanssaeläjien kanssa, sekä saanut samalla uitettua itseäni absoluuttisessa kielikylvyssä. Ensimmäiset yöt olivat kieltämättä semisti intensiivisiä, mutta uudet lakanat lähimarketista ja vamos.

Ouran mukaan myös selkeää edistystä on tapahtunut, sillä alkuviikon 26 minuutin sikeä uni on yltänyt jo lähes tuntiin kahdeksasta sängyssä vietetystä ajasta. Uniasiat varmasti paranevat muuttaessani uuteen Airbnb-asuntoon, ja muutenkin olen tullut tulokseen, että kaikki muu on toissijaista, kunhan netti pelittää, ruoka on hyvää, olut kylmää, sekä ihmiset ystävällisiä - ja kaikki tämä kukkaroystävällisesti! 

Brasilialainen työelämä

Tähän loppuun vielä nopea päivitys, että miten töissä on täällä mennyt. Omalla osastolla selvitetään siis paikallisia konflikteja ja riitatilanteita aivan laidasta laitaan, joita Brasiliassa arvatenkin löytyy. Rakenteelliset ongelmat ovat mittavia, murhaluvut maailman kärkeä, sosioekonomisia ongelmia riittää, sekä toksinen machokulttuuri, sukupuolten välinen epätasa-arvo ja luokkaerot sekä korruptio tuovat kaikkeen omat haasteensa, Bolsonaron populistista politiikkaa unohtamatta.

Pääsin ensimmäisellä työviikolla osallistumaan jo ensimmäiseen sovitteluistuntoon, joka oli muuten todella silmiä avaava kokemus. Ensimmäisen viikon perusteella on selvää, että tulevasta kolmesta kuukaudesta tulee varmasti elämää mullistava aivan jokaisella tasolla. Parasta saada myös ‘hands-on’-vaihtelua akateemisen teorian ja omien konsulttitöiden ohelle.

Brasilialainen työkulttuuri on huomattavasti rennompi ja hierarkiamattomampi mitä Suomessa, puhumattakaan Lontoosta. Työpäivät ovat kuusituntisia ja tunnelma on muutenkin avoin, joten toimii mulle. Näin pystyn myös jatkamaan etätöitä täältä käsin kätevästi sekä sumplimaan loput opiskeluihin liittyvät toimeksiannot purkkiin.

Eka viikko on mennyt niin vahvasti perehtymismodessa, että tulen varmasti jakamaan enemmän havaintoja, kun hommat ovat asettuneet kunnolla. 

Että sellaista ajatusvirtaa tähän kohtaan. Brasilia-kuulumisia lisää Instagramissa @otto.lilja.

x Otto

Share this story