Kööpenhamina on mulle Lontoon, Turun, Helsingin ja Sydneyn jälkeen ehkä maailman viidenneksi tutuin kaupunki. Sukua asustaa siellä ja käytyjä kertoja on monia. Kesäkuussa kävimme Alexin kanssa juhlimassa Köpiksessä serkun valmistujaisia, ja samalla kertaa saimme syvän sisältökatsauksen Köpisläiseen kaupunkikulttuuriin ja paikallismentaliteettiin. Tällä kertaa aikuisemmilla silmillä, sillä viime käyntikerrasta on vierähtänyt jo muutama vuosi. Kööpenhamina on Pohjoismaiden rennoin pääkaupunki. Suomella sekä muulla pohjolalla olisi paljon opittavaa Tanskalta. Kööpenhamina on kuin pienoisversio Amsterdamista. Vapaamielistä meininkiä ja kaikki kiva ei suinkaan ole ainakaan täysin kiellettyä. Samanlaista tuskaa ja ahdistusta ei pintapuolisesti Köpiksessä näy, joka on huomattavasti tutumpaa itäisessä Pohjolassa. Eikä myöskään sitä suunnattoman raskasta sääntöviidakkoa.

Siitäkin huolimatta, että tanskalainen kulttuuri ja politiikka edustaa huomattavasti paremmin omaa arvomaailmaani, ainakin mitä tulee juuri rationaaliseen ja yksilön omaa päätöskykyä edesauttavaan ilmapiiriin, herätti viime reissu myös puhuttelevia ajatuksia. Näin tanskalaiset ja Tanskan yleisestikin aika erilaisessa valossa, mitä olen aiemmin nähnyt.

1. SYRJÄYTYNEET GRÖNLANTILAISET

Ei mikään uusi juttu, mutta siitäkin huolimatta, että olen käynyt Kööpenhaminassa  lukuisia kertoja, kiinnitin tähän huomiota vasta nyt. Kööpenhaminassa näkyy tietyillä alueilla silmäänpistävän paljon syrjäytyneitä grönlantilaisia, etenkin Christianshavnin metroaseman aukiolla. En ole ikinä ajatellut grönlantilaisten ja tanskalaisten suhdetta sen syvemmin. Rehellisesti Grönlanti herätti koko maana syvän kiinnostuksen itsessä vasta nyt. Syrjäytyneiden ja osittain myös syrjittyjen grönlantilaisten vahva läsnäolo kaupunkikuvassa oli puhuttelevaa, sillä suoranaisesti juuri tähän ilmiöön en ole kerrassaan törmännyt muualla. Enemmän tai vähemmän vastaavia esimerkkejä tosin löytyy senkin edestä muualta maailmasta. Australiassa on aborginaalien tilanne, Jenkeissä taas intiaanit. Suomestakin voi löytää esimerkkejä eri kansanryhmien erityisesti syrjitystä asemasta. Saamelaiset ja romanit tuntuvat olevan yleisessä keskustelussa suoranainen tabu ja sille pitää tehdä omasta mielestä välitön stoppi.  

Valitettavan usein kantaväestö sulkee silmänsä eri väestönryhmien ongelmilta. Joko asiasta ei vaan puhuta, tai sitten ongelma sysätään kansanryhmien omille niskoille. En ole aiheen asiantuntijia, mutta hyvin kiinnostunut alkuperäiskansojen ja muiden väestönryhmien asemasta eri yhteiskunnissa. Grönlantilaisten yhteiskunnallinen asema on selvästi heikko. Haluaisinkin mielelläni kuulla ja lukea aiheesta lisää. Jos joku teistä tietää mielenkiintoista luettavaa aiheesta, niin otan mielelläni kaikki vinkit ja suositukset vastaan!

2. VAHVA KANSALLISYLPEYS &  ISOT EGO

Olen aina pitänyt tanskalaisia pohjoismaiden kansainvälisimpänä kansana, enkä missään nimessä kovinkaan patrioottisena tai nationalistisena sellaisena. Sen sijaan suomalaisia olen pitänyt patriotismin multihuipentumana. Nojoo, yllätyin kertakaikkisen paljon tanskalaisten vahvasta kansallisidentiteetistä. Kansallisuusitsetunto haisi vahvalta. Maan erinomaisuus tuli erinäisissä keskusteluissa niin selkeästi esille, että moni maa jäi täysin kakkoseksi. Tanska vaikutti tanskalaisten omasta näkökulmasta sen verran mahtavalta maalta, että välillä koin tarpeelliseksi jopa hypätä kriittisempään puolustusasemaan. 

Tanska on pieni ja vauras kuningaskunta  ja sanotaan näin, että pienen ja vauraan kuningaskunnan iso ego tuli selkeästi esille paikallisten kanssa jubaillessa.  

3. KATUJENGEJÄ & SUOJELURAHAA

Etenkin Norrebron kaupunginosassa oli mahdollista törmätä katujengeihin (Loyal To Familia = LTF). Tarkalleen ottaen Blågårdspladsilla. Nyt ei siis puhuta liiviläisistä vaan ihan perinteisistä katujengeistä. Jengit ovat tuttuja toki Lontoossa, mutta Pohjoismaissa en ole ilmiöön aiemmin törmännyt. Tai ainakaan mitenkään varteenotettavasti. Ainakaan näin selkeästi. Jännittävää. Joidenkin puheiden mukaan alueen ravintolat rahoittavat jengien toimintaa maksamalla suojelurahaa? Norrebron kaupunginosa on myös ilman jengiläisten stalkkaamistakin käväisemisen arvoinen mesta. Huikeita baareja, terasseja ja trendikkäitä safkapaikkoja. Paikallinen versio Kalliolle. 

4. FUCK IT MUUN POHJOLAN SÄÄNTÖVIIDAKOLLE

Tässä viimeisessä esille tuomassa pointissa ei sinäänsä ole mitään yllättävää. Haluan silti tuoda asian esille. Tuntuu siltä, että lähes jokainen Köpiksessä polttaa, teinistä vaariin ja kodittomasta kuningattareen. Jokainen. Ja mä pidän siitä. Kööpenhaminassa on kuulemma harvinaisempaa, mikäli ei polta. Rento suhtautuminen pieniin paheisiin on muutenkin mielestäni aika positiivista, koska uskon, että valtaosa kansasta osaa itse tehdä omat valintansa ilman valtion kontrollia. Tanskassa on Pohjoismaiden liberaalein alkoholilainsäädäntö. Brenkkua myydään kellon  ympäri ja huoltsikalta saa ostettua viskipullon jos sille päälle sattuu. Myös rationaalinen sekä faktoihin perustuva suhtautuminen esim. kannabikseen on valovuosia muuta Pohjolaa huomattavasti edempänä. Kannabis on huumausaineeksi luokiteltu myös Tanskassa, mutta Kööpenhaminan Christianiassa myyntiä sekä käyttöä katsotaan läpi sormien. Sama ‘läpi sormien’-meininki voitaisiin ottaa käyttöön myös esim. HS:n demonisoimalla Torkkelinmäella. Sen sijaan, että maalataan kauhukuvia ja tehdään kärpäsistä härkäsiä, on hyvä suhtautua asioihin järkevästi faktoina.

Itse uskon ihmisten vapaaseen päätöskykyyn, rentoihin elämänarvoihin sekä tiettyyn boheemisuuteen. Tanska edustaa hyvin juuri näitä arvoja, ja muilla Pohjoismailla olisi tästä kyllä todella opittavaa. Täydellinen paikka Köpis ei suinkaan ole. Paikallisilla on ego korkealla ja moni on kokenut kaupungin myös rasistisena. Ainakin Lähi-Idästä tulleiden kokemukset syrjinnästä Köpiksen yöelämässä ovat olleet aika hardcore. Viikonloppukohteena Köpis on silti aika näppärä. Hodarikiskoja joka kadunkulmassa, rentoja ihmisiä, vapautta, visuaalisuutta ja hyviä shoppailuja.

-OTTO-

Share this story